Pronssia pronssia 😉 Parempi näin, kuin neljäs sija 🙂 Lisäksi kiva Raskille, että USA pysyi maalittomana, kohensi varmasti itsetuntoa! Mutta joo, olette varmasti saaneet kuunnella liikaa jo lätkäjuttuja, joten en jatka tämän enempää 😉
Huominen joo tosiaan menee pitkäksi, n. 240km edestakaisin ajamista huomenna, mutta käyn aamulla lenkillä niin ehkä voin hiukan paremmalla omatunnolla maistaa sitä kermakakkua sekä varmasti suolaista, rasvaista snacksiakin 🙂 Tänään tuli kaupassa käytyä, ja kävin hakemassa valkosuklaalevyn (leivon uudelleen muffineita äidin harrastuskavereille tiistaina) jolloin huomasin että irtokarkit olivat -50%. Ajattelin ottaa pienen pussin perheelle jaettavaksi, eikä se siis ollut edes puolta kiloa. Loppujenlopuksi taisin syödä pussista 1/3…. ”mä otan vaan kaks tällast suklaata, oon himoinnu näitä jo siit asti ku alotin”. PAKKO LAITTAA JOKU ROTI HUOMISEN JÄLKEEN TÄLLE SYÖPÖTTELYLLE! Juuri tätä pelkäsin, että herkuttelu lähtee käsistä, ja palaan lähtöruutuun sillä tavalla, että herkuttelen todella usein. Maanantaista lähtien kumminkaan en voi niin tehdä jos haluan laihtua.
5,5kg tuntuu sinällään isolta saavutukselta, mutta silti olen aina vaatinut itseltäni mahdottomuuksia, joten tästäkään tuloksesta en ole enää niin ylpeä. ”aina voi tehdä paremmin” kuvaa erittäin hyvin tätä, eli varmaankin pyrin aina siihen täydellisyyteen. Se ei tietenkään taas ole hyvä asia varsinkaan tässä asiassa, sillä painohan pysyy paremmin poissa kun laihduttaa hitaasti ja varmasti. Tolkkaan tämän väittämän näin: Oletettavasti ihminen joka laihtuu hitaasti, ei muuta syömistään mitenkään erityisen dramaattisesti, suo itselleen herkuttelupäivän silloin tällöin, jolloin isoja repsahduksia sekä mielitekoja on helpompi välttää. Vertaa itseäsi tähän, eli jos olisit sanotaanko puoli vuotta tai vuoden ilman suklaata, jota oikeasti rakastat, kestäisitkö olla ilman sitä kun tavoite on saavutettu ? Et luultavasti, ja saattaa jopa käydä niin että kiskoo sitä sitten kaksin käsin.
Huomaan että päivitykseni ovat hiukan sekavia, itsekkään en niistä saisi hirveästi tolkkua jos en tietäisi mitä siinä välissä on käynyt. En kuitenkaan jaksa enkä välitä kirjoittaa jokaista mielialanmuutostani nettiin, joten siksi tekstit hypähtelevät vähän miten sattuu. Esimerkkinä tässä ensimmäiset päivitykset, jossa kerron syöväni vähäkalorisesti ja jättäväni mm. pastan pois, kun taas viimeisimmissä päivityksissä syön sitä usein. Voin selittää tämän suht yksinkertaisesti, eli en alussa tiennyt paljon mitään laihduttamisesta. Tiesin suunnilleen käsitteen kalori sekä tämän ”syö vähemmän mitä kuluttaa”, sekä pari neuvoa, kuten esim se että energialisäkkeet voi jättää pois. Kumminkin kun kahden laihduttajakaverin kanssa keskustellaan jokapäiväisesti (toinen on treenannut jo vuosia) niin sain lisää tietoa sekä faktoja ja vinkkejä heiltä. Siksi osaan syödä ja käytää hyväksi tilaisuuksia jolloin voin syödä nopeita hiilareita, eli vaaleaa leipää tai pastaa, ennen lenkkejä. Iltalenkit on sinällään kivempia, kun lämpimällä aterialla saa sitten sitä pastaa syödä. Jos aamulla/aamupäivällä käyn enkä illalla aio liikkua joudun jättämään nämä pahimmat nopean hiilarin lähteet pois, muuten pakotan itseni ulos. Olen ihan iloinen, etten kuitenkaan kaikkien tuotteiden energia-arvoja tiedä, sillä varmasti sekoaisin. Monesti on tullut luettua tarinoita siitä miten ihmisille on tullut pakonomainen tarve laskea kalorit jolloin he ovat pakollakin laihtuneet etc, pahoja juttuja. Tiedän, että olen itse altis tollaisille jutuille, joten en halua edes ottaa selvää..
Pitäisiköhän tässä lopussa vielä kirjoittaa siitä, miten lopetin polttamisen, sillä olen tästä erittäin ylpeä. Varoituksen sanana, tästä saattaa tulla pitkä juttu 🙂
Aloitin vakituisen polttamisen siinä 15 vanhana, sitä ennen poltin satunnaisesti, enkä muista mihin ikään asti poltin ”poskareita”, mutta todellista syytä sille, miksi edes kokeilin en ole saanut kunnon vastausta. Luulen, että se oli sosiaalinen paine. Ekaa kertaa kokeilin parhaan kaverini kanssa, jolla on aina ollut suuri vaikutusvalta minuun, sillä ihailen tätä ihmistä suuresti. Siitä eteenpäin aina kun jollain oli tupakkaa niin kokeiltiin uudelleen, ehkä se oli sitten niin jännää kun se oli kiellettyä. Muistan miten vaihdettiin vaatteet aina sen yhden tupakan ajaksi ihan toisiin ja heitettiin ne haisevat heti pyykkikoneeseen 😀 Tottakai se kiinnijääminen pelotti, mutta ei näköjään pysäyttänyt. Yläasteella diilailtiin jo askeja kouluajalla. Aina jos jollain oli joku yhteys johonkuhun kuka sai haettua, annettiin rahaa sille ja saatettiin joutua odottelemaan pari viikkoakin sitä askia (eli ei oltu oikeesti edes koukussa). Muistan miten koulun jälkeen saatoin jäädä tiettyjen ihmisten seuraan kaupungille että ”sai” polttaa tupakkaa, sekä sen miten joskus pummin ihan randomeilta yksittäisiä savukkeita (nykyään nauran näille ihmisille), ja nyt jälkeenpäin ajateltuna järkytyn siitä, miten aikuiset ihmiset ei osaa sanoa ei selvästi alaikäisen näköiselle jos tulevat pummimaan! Tottakai silloin oltiin kiitollisia mutta että on tyhmää porukkaa !
Anyway, juurikin siinä 15 vanhana siitä tuli arkipäivää. Olisiko mun vanhemmat jopa tiennyt tästä tavasta tuolloin. Kerroin heille että lopetin, ja silloin olinkin ilman ehkä sen kuukauden. Tottakai aloitin taas, sillä aloin juomaankin niihin aikoihin, vai olisiko siitäkin tullut enemmän arkipäivää 14 vanhana. Muistan vaan että tupakka ja alkoholi kulkenut alusta asti käsi kädessä. Amiksessa sekä uudessa suhteessa joka alkoi ihan peruskoulun loppuvaiheessa tupakointi olikin jo toodella itsestäänselvyys. Tottakai silloinen poikaystäväkin poltti, jota pidin silloin hyvänä asiana. Hän oli tietysti myös täysikäinen, joten hankkiminen ei ollut ongelma. Amiksessa tosiaan luokallani oli kaksi, jotka ei polttaneet. Lopulta tämä toinen savuton rupesi tupakoimaan koska hän halusi kuulua joukkoon. Tottakai uudessa koulussa oli paineita saada kavereita ja tutustua toisiin. Sen kolmen vuoden ajan yritin lopettaa ehkä pari-kolme kertaa vuodessa. Yritykset jäi 5 päivän-reilun kuukauden pituisiksi. Erosin silloisesta poikaystävästäni siinä amiksen toisen vuoden päätyttyä kesällä lopullisesti (oli ollut on-offia) ja samana kesänä rupesin juttelemaan nykyiseni kanssa netin kautta, ihan kaveripohjalta tottakai. En yhtään muista tuliko juhlittua paljoa, mutta tottakai kun se oli ensimmäinen kesä täysi-ikäisenä niin tuli juotua kavereiden kanssa aina silloin tällöin. Tottakai tupakkaakin tuli sittemmin useammin ehkä poltettua, kun sitä sai itse hakemalla niin helposti. Tapasin nykyiseni ensimmäisen kerran livenä syksyllä, eikä silloinkaan ollut varsinaisesti mitään juttua meneillään. Juteltiin ja tutustuttiin lisää. Huomasin tietenkin ettei hän tupakoinut, joten koin oloni hiukan vaivautuneeksi, kun en tiennyt haittasiko tämä tapa häntä. Mitä enemmän rupesimme aikaa yhdessä viettämään sitä enemmän hän painoitti sitä ettei pitänyt tupakoinnista, enkä häntä voi siitä syyttääkkään. Tottakai savuton maistaa/haistaa paremmin kaikki inhat tupakansavut ja on varmasti ollut inhottavaa pussailla kanssani, ja haistella savun hajuista tukkaa. Yritin tottakai lopettaa useassa vaiheessa, mutta nekin yritykset murtuivat siihen sosiaaliseen paineeseen, esim alkoholin kanssa läträtessä tai muutenvaan tupakoivan kaverin tavatessa. Se oli enemmän se tapa kuin se nikotiini joka hallitsi.
Joskus vuoden 2013 loppupuolella, olisiko ollut ehkä lokakuun lopussa, ehdotti poikaystävä sähkötupakan hankintaa. Olin toki itsekkin selaillut keskusteluja niistä, ja saanut sellaisen käsityksen että ovat erittäin monimutkaisia. Jotenkin löysin Paul Saar nimisen sivun, ja sieltä löysin 5e arvoisia tupakan näköisiä nikotiinittomia ”kertakäyttö”-tupakoita. Tilasin niitä useamman, sillä ne olivat ainoat sähkötupakkamallit joita olin tutuilla nähnyt. Eipä ne auttaneet. Imuttelin niitä paljonkin, mutta eivät ne sinällään korvanneet sitä tapaa. Savu ei tuntunut yhtään missään kun sitä veti sisään, ehkä se oli suurin syy sen toimimattomuuteen. Ehdin tuhlata ehkä lähemmäs 40e noihinkin turhuuksiin, kunnes uskalsin oikeasti pistää vähän enemmän rahaa peliin ja tilasin samaiselta sivulta aloituspakkauksen, johon sisältyi itse sähkötupakka (jossa höyrystin + akku) sekä laturi. Tilasin nikotiinillista menthol nestettä kaveriksi. Aluksi neste tuntui todella tujulta, eikä se antanut samanlaista tunnetta kuin tupakka. Sorruin siis edelleen, enimmäkseen työkavereiden seurassa sekä alkoholia juotaessa. Huijasin vain itseäni sillä, että muka en polta, kun poltan vain silloin kun tupakkaa on saatavilla. Ostin myös välillä askin ihan tarkoituksella jos oli tarkoitus lähteä juhlimaan, koska en halunnut edes yrittää olla ilman tietyssä porukassa. Lopulta tajusin etten voi jatkaa näin.
Hakeuduin siis seuraan, jossa max yksi toinen poltti. Oli yllättävän helppoa olla ilman, kun ympärillä ei ollutkaan niitä savupiippuja, jotka ravaavat ulkona. Muistan kyllä tällöinkin polttaneeni ehkä yhden illan aikana, mutta se oli jo saavutus. Mitä enemmän olin näiden savuttomien seurassa sitä paremmin hyväksyin tosiasian etten halua sitä syöpätikkua kontrolloimaan elämääni. Vihasin toisaalta kaikkea siinä. Tiesin että haisen, tiesin että ”joudun” polttamaan ennen-jälkeen kauppareissun , ennen-jälkeen saunan etc, ja mahdollisesti toisilla (kuten poikaystävällä) oli paljon siinä kestämistä. Rahaa paloi, eikä sitä koskaan ollut paljoa ylimääräistä. Viimeiset 20e säästin aina tupakkaan. Kun jostain sain 5e meni se askiin etc, tajuatte jutun jujun. Tunsin myös erittäin pahaa oloa siitä, etten kyennyt pitämään lupauksiani toisille. Eräs ystäväni ei uskonut minuun enää viimeisillä lopetuskerroilla, eikä poikaystävä nytkään, koska olen antanut päätteettömiä lupauksia lopettamisesta. Poikaystävä haluaa sitäpaitsi että olen tyyliin puoli vuotta ilman tai jtn että uskoo etten enää siihen koske, enkä edelleenkään voi muuta sanoa, kuin että itseppähän kuoppani kaivoin.
Aion kyllä edelleen pitää sähkötupakkaa mukana baarissa, ja tilata nikotiinitonta nestettä. Ihan vaan jos tekee mieli, niin sitä on sitten tarjolla, sillä mielummin se sähkötupakka kuin oikea savuke. Myyn/vaihdan pois ”ylimääräiset” tarvikkeet, eli nikotiininesteet sun muut joita käytin pitkän aikaa ja joita rohmusin varastoon, mutta jäivät nyt sitten käyttämättä. Loppujenlopuksi se on vain omasta tahdonvoimasta kiinni koko juttu, aivan kuin laihtumisessakin. Tottakai on kaikenmaailman apuja tarjolla, eikä niiden käyttämistä pidä hävetä, sillä juuri ne saattavat olla avain koko projektin onnistumiseen 🙂